Jenni Räinä: Veden ajat

 

Tietokirjallisuuden Finlandialla palkitun Jenni Räinän uusin teos on Veden ajat – Matka läpi muuttuneen maiseman.

”Isäni ja minun sukupolveni asettuu historian janalla toisiaan vastakkain. Isäni syntymän aikaan 1930-luvulla laajat avohakkuut puuttuivat ja vedet olivat monin paikoin miltei koskemattomia. Minun sukupolveni ei ole nähnyt näitä vesiä, meillä on jäljellä jäljet. Emmekä pysty ymmärtämään muutoksen laajuutta.”

Räinä haluaa ymmärtää, mitä vesille on tapahtunut. Hän vertaa isänsä kertomuksia ja omia lapsuuden kokemuksiaan nykyaikaan. Kirja on henkilökohtainen, mutta sisältää samalla paljon tietoa. Miksi ennen kirkas vesi on nyt ruskeaa? Miksi syystulvat yleistyvät? Kun Räinä kulkee luonnossa jonkun asiantuntijan kanssa, kuten luvussa Lähde lähdetutkija Iina Eskelisen kanssa, kehityskulut tulevat konkreettisiksi ja ymmärrettäviksi.

Selitystä sille, miksi emme havahdu tapahtuviin muutoksiin ajoissa, voi hakea 1990-luvulla kehitetystä käsitteestä liukuvat perustasot. Sen mukaan jokainen sukupolvi ottaa lähtökohdaksi oman aikansa olosuhteet, eikä ota huomioon aikaisempia menetyksiä.

Luvussa Muinainen meri Räinä pääsee paljon kauemmas kuin isänsä aikaan. Hän kulkee Perämerestä kohonneella maalla etsimässä kiviröykkiöitä, joita on kasattu kivikauden lopulla entisen merenrannan lähelle. Nykyaika on tuonut niiden ympäristöön tuulivoimaloita.

Veden ajat kuljettaa lukijan kirjailijan mukana metsiin, ojitetuille soille ja purojen varsille. Se muistuttaa, että luonto on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Vesiä ei voi suojella huolehtimatta metsistä. Kirja on myös surutyötä isän kuoleman jälkeen.

”Nämä ovat minulle veden aikoja. Aikoja täynnä ikävää, joka virtaa ja lainehtii pois ja takaisin, pulppuaa syvänteissä joita en tunne.”

Jenni Räinä: Veden ajat – Matka läpi muuttuneen maiseman
Like 2025, 221 s.

Pinnan alla – Olentoja syvyyksistä

 

Pinnan alla – Olentoja syvyyksistä (toim. Hanna Morre Matilainen ja Frida Burns) on Osuuskumman julkaisema novelliantologia. Kaikki novellit liittyvät jollakin tavalla veteen ja useimmat vedessä viihtyviin taruolentoihin.

Kokoelman aloittaa Magdalena Hain Neidonkampa. Se on opetuksen sisältävä aikuisten satu Otso Mesikämmenestä, järvenneidosta ja Näkistä. Seuraava novelli on Maija Nyströmin Kävin koreasti jaloilla. Nimi jo sanoo, että taustalla on kaikkien tuntema satu. Nyt pieni – eikä enää nuori – merenneito on vanhainkodissa. Loppuratkaisu on paljon tyydyttävämpi kuin Andersenin sadussa.

Suomalaisten järvien syvyyksissä voi lymytä vaikka Tuonela ja pelottavia tai yllättäviä olentoja, kuten näyttävät Janos Honkosen Veen alle on meillä matka ja Vesa Sisätön Häpeän herra sekä Carita Forsgrenin kirjoittama niminovelli Pinnan alla. Viimeksi mainitussa on vahva luonnonsuojeluteema. Ilmastonmuutos on taustalla Mia Myllymäen novellissa Uoman täydeltä kyyneliä, jossa esiintyy asteekkien ja mayojen mytologinen jumaluus sulkakäärme.

Nimen Pinnan alla voi tietysti ymmärtää symbolisesti, mikä näkyy selvimmin Edith Arkon novellissa Kaksi ratsua. Parantumattomasti sairas Petra on ollut arka ja ihmissuhteissaan vetäytyvä, kunnes hän vapautuu kohdatessaan samana päivänä Kallaveteen syöksyvän mustan hevosen ja seksikkään skotlantilaisen Lachlanin.

Parhaiten minulle jäi mieleen kaksi novellia, Frida Burnsin Ja se kasvoi vain ja Heikki Nevalan Vihtori Komulaisen sielunmaisema. Burnsin novellissa se mikä kasvaa on kraken, jonka biologian opiskelija Verna löytää järvestä ja ottaa mukaansa. Krakenista tulee Vernalle päähänpinttymä, hän suorastaan rakastuu siihen. Lopputulos on dystooppinen. Vihtori Komulaisen sielunmaisema poikkeaa eniten muista novelleista. Siinä vesikin esiintyy lumena ja jääpuikkoina. Minusta novelli on välillä humoristinen, vaikka siinä on lumiukoista saatu irti kauhuelementtejä ja loppu on surullinen. Lähtötilanteessa Vihtori on raivoissaan, kun uusi naapuri on kipannut lumet pihaltaan Vihtorin ikiaikaiseen säilytyspaikkaan, rajaojaan.

Osuuskumman julkaiseman antologian novellit ovat spekulatiivista fiktiota erilaisin painotuksin. Viimeinen novelli Hanna Morren Okeanoksen aarre on kirjoittajansakin määrittelyn mukaan romantasiaa. Olen lukenut aika vähän spefiä, mutta näihin novelleihin oli virkistävää tutustua – eikä lainkaan pelottavaa.

Pinnan alla – Olentoja syvyyksistä, toim. Hanna Morre Matilainen ja Frida Burns
Osuuskumma 2025, 237 s.

Lorcan kotimuseo Granadassa

Lorcan huoneen ikkuna ylhäällä vasemmalla

Federico García Lorcan (1898–1936) kotimuseo on hänelle omistetun puiston keskellä Granadassa. Talo oli yksi Lorcan varakkaan isän kiinteistöistä, ja sitä käytettiin kesäasuntona. Lorca työskenteli siellä huoneessa, jonka kalustus on osittain alkuperäistä. Sisällä ei saanut ottaa kuvia.

Kävin museossa marraskuussa, eikä siellä ainakaan silloin ollut tungosta. Museoon pääsee vain opastetulle käynnille, ja meidän ryhmäämme ilmaantui seitsemän osallistujaa. Mitään aikavarausta ei tarvita. Maksu on muodollinen kolme euroa ja eläkeläiseltä vain yksi. Pätevän tuntuinen opas kertoi samat asiat espanjaksi ja englanniksi. Lorcan huoneen lisäksi näimme yhteisiä tiloja kuten oleskeluhuoneen ja keittiön. Alakerrassa on yhdessä huoneessa Lorcaan liittyviä taideteoksia (yksi on Dalín), ja onpa siellä myös piano, jota Lorcan ystävä säveltäjä Manuel de Falla soitti muun muassa Lorcan pikkusiskon syntymäpäivillä (yksi oppaan kertomista anekdooteista). Yläkerrassa on vaihtuvia näyttelyitä.

Lorcan kotimuseo on sympaattinen tutustumiskohde hänen runoudestaan pitäville, ja tietysti kaikille muillekin kirjallisuudesta ja historiasta kiinnostuneille.

Lue maailma vuodessa -haaste valmis

Mitä luimme kerran -blogin Laura julkaisi vuoden alussa lukuhaasteen Lue maailma vuodessa. Siinä luetaan maailmankirjallisuutta valkoisen länsimaisen kirjallisuuden ulkopuolelta yksi kirja kuukausittain joko Lauran haastekohtien mukaisessa järjestyksessä (kuva postauksen lopussa) tai vapaassa järjestyksessä. Kun haaste julkaistiin, olin juuri lukemassa libyalaisen kirjailijan kirjaa, joka sopi tammikuun haastekohtaan pohjoisafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Päätin lähteä mukaan haasteeseen, koska muutenkin pyrin lukemaan kirjallisuutta eri maista.

Sain kirjat luetuksi järjestyksessä, viimeisenä joulukuun kirja kirjailijalta, joka kuuluu kansaan, jonka valtiota ei ole (täysin) tunnistettu. Tässä lukemani kirjat:

Tammikuu: pohjoisafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja - Ibrahim al-Koni: Guldsand (Libya)

Helmikuu: keski- tai eteläafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja - Ishmael Beah: Leikin loppu (Sierra Leone)

Maaliskuu: alkuperäiskansaan kuuluvan kirjailijan kirjoittama kirja - Niviaq Korneliussen: Blomsterdalen (Grönlanti)

Huhtikuu: Lähi-itään kuuluvan maan kirjailijan kirjoittama kirja - Khaled Khalifa: Death Is Hard Work (Syyria)

Toukokuu: suoraan japanista, koreasta tai kiinasta suomennettu teos - Ge Fei: Näkymättömyysviitta (kiina; Rauno Sainio)

Kesäkuu: kirjassa käsitellään maahanmuuttotaustaisuutta tai se on diasporakirjallisuutta - Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

Heinäkuu: etelä- tai kaakkoisaasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja - Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut (Singapore)

Elokuu: kirjailija on Aasian maasta, jonka nimi loppuu -stan - Khaled Hosseini: Leijapoika (Afganistan)

Syyskuu: kirjailija on kotoisin ei-englanninkielisestä saarivaltiosta - Eka Kurniawan: Man Tiger (Indonesia)

Lokakuu: Väli-Amerikan tai Karibianmeren valtion kirjailijan kirjoittama kirja - V. S. Naipaul: Täysinoppinut hieroja (Trinidad ja Tobago)

Marraskuu: eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja - María Luisa Bombal: La última niebla; La amortajada (Chile)

Joulukuu: kirja kirjailijalta, joka kuuluu kansaan, jonka valtiota ei ole (täysin) tunnustettu - Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden (Palestiina)

Kiitokset Lauralle mielenkiintoisesta haasteesta, joka johdatti minut lukemaan joidenkin ennestään tuntemattomien kirjailijoiden teoksia. Erityisen vaikutuksen tekivät libyalainen Ibrahim al-Koni, grönlantilainen Niviaq Korneliussen ja chileläinen María Luisa Bombal.

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden

 

Sininen välissä taivaan ja veden on neljän sukupolven yli ulottuva kertomus perheestä, joka joutuu pakenemaan omasta kylästään Gazaan, kun Israel valloittaa palestiinalaisten maita vuonna 1948. Onneksi kirjassa on sukupuu, joka helpottaa ihmisten välisten suhteiden seuraamista.

Kirja on vahvojen naisten, vaikka vain neljättä sukupolvea edustava nuori poika Khaled saa oman äänensä kuulumaan minämuodossa. Khalediin liittyy hipaus maagisuutta, kuten se, että hän opettaa isotätinsä Mariamin lukemaan ennen kuin on edes syntynyt. Suvun esiäiti Umm Mamduh puolestaan pystyi käyttämään apunaan džinni Sulaymania.

Koossa pitävä voima on Umm Mamduhin tytär Nazmiye, joka raiskattiin pakomatkalla ja joutui katsomaan, kun pikkusisko Mariam ammuttiin. Kokemuksistaan huolimatta hän pystyy luomaan perheelle uuden elämän pakolaisleirissä. Vanhimman pojan joutuminen vankilaan ei lannista häntä, eikä tyttärenpojan Khaledin uppoutuminen sisäiseen maailmaansa pommitusten järkyttämänä. Elämä leirissä vertautuu Yhdysvaltoihin päätyneen sukuhaaran jälkeläiseen Nuriin, tyttäreen, joka kokee hänkin kovia ja kaipaa isoisänsä Palestiinaan.

”Historia riisti meiltä kohtalomme. Nurin kohtalon oikku paiskasi niin kauas kotoa, ettei mikään hänen ympäristössään muistuttanut mitään palestiinalaista, ei edes juuriltaan kiskottujen maanpakolaisten elämä. Siksi oli kohtalon ivaa, että hänen elämänsä heijasteli palestiinalaiselämän perustotuutta: maan ja perinnön menetystä, karkotusta.”

Gazassa sotiminen ja väkivalta toistuvat ja – kuten tiedämme – tilanne on muuttunut aina vain huonompaan suuntaan. Siksi kirjan lukeminen oli ahdistavaa, ja sen toivoa väläyttävä loppu tuntui katkeralta, vaikka Nazmiyen sanoin:

”Äitini sanoi kerran, että tämä maa nousee vielä.”

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden
Suomentanut Terhi Kuusisto
Like 2015, 319 s.
Englanninkielinen alkuteos The Blue Between Sky and Water 2015

***********

#luemaailmavuodessa-haaste: Joulukuu – Kirja kirjailijalta, joka kuuluu kansaan, jonka valtiota ei ole (täysin) tunnustettu

Kari Hotakainen: Kirjamessut

Kirjamessut – eli haastattelu joka meni päin helvettiä kiinnosti tietysti bloggaajaa, joka on istunut kuuntelemassa kymmeniä ja taas kymmeniä haastatteluja kirjamessuilla. Jotkut niistä ovat olleet mitäänsanomattomia, mutta yksikään ei ole mennyt täysin pieleen (yksi oli kyllä lähellä).

Kirjamessut on näytelmä, jossa on kaksi esiintyjää: kirjailija Mikael Taustajoki ja haastattelija Salla Joenperä. Alussa syntyy hämminkiä, kun Salla saapuu yllättäen alkuperäisen haastattelijan tilalle. Mikael ei ole tyytyväinen vaihtoon. Mikaelin ja Sallan välillä on selvästi jännitettä, joka näkyy Sallan vain heikosti pehmennetyssä piikittelyssä ja Mikaelin toistuvassa ihmettelyssä: ”Niin en nyt saa ihan kiinni, mihin tässä...”

Välillä haastattelun katkaisevat messukuulutukset.

”Hyvät kirjamessuvieraat, tärkeä tiedotus: Anni Polva -lavalla julkistetaan hetken kuluttua Vuoden Äänikirjan Kuuntelija -palkinto, joka myönnetään henkilölle, joka on kuunnellut vuoden aikana vähintään 3000 tuntia kirjallisuuden tapaista aineistoa.”

Kirjamessut sivaltaa tämänhetkistä kirja-alaa messukuulutuksia perusteellisemmin itse haastattelussa, jossa kohteena ovat muun muassa true crime ja autofiktiobuumi. Satiirilta eivät välty kirjailijatkaan.

Kirjamessut on yhdeltä istumalta luettava, pieni ja ivallisen hauska. Uskoisin, että osaava tiimi saa siitä aikaiseksi naurattavan esityksen (niin on lukemieni arvioiden mukaan jo käynytkin).

Kari Hotakainen: Kirjamessut – eli haastattelu joka meni päin helvettiä
Siltala 2025, 91 s.

Abdulrazak Gurnah: Kivisydän

 

Kivisydämen ytimessä on kertoja Salimin lapsuuden perheen hajoaminen. Kirjan rakenne pitää hienosti jännitettä yllä. Alussa äidin kanssa kahden jäänyt Salim on ihmeissään isän lähdöstä. Edes Salimin varttuessa äiti ei suostu vastaamaan hänen kysymyksiinsä. Oman sukunsa kohtalosta Sansibarin myllerryksissä hän kyllä kertoo pojalle.

Toisessa osassa Salim lähtee Lontooseen opiskelemaan enonsa Amirin avustuksella. Vaatimattomista lähtökohdista huolimatta Amir on tehnyt luokkanousua. Hänen vaimonsa isä on entinen varapresidentti, ja hänen diplomaattiuransa on nousujohteinen. Aluksi Lontoo kauhistutti Salimia.

”Olin säikky ja ahdistunut, ja se hävetti minua. Minusta tuntui siltä kuin kaupunki olisi halveksinut minua, aivan kuin olisin ollut arka, rasittava lapsi, joka kaikkien karsastamana on kömpinyt pienen, pölyisen ja nuhjuisen kotisaarensa murjusta tähän paikkaan, jossa selviytyminen edellytti karskiutta, ahneutta ja mahtailevia elkeitä.”

Salim ei todellakaan ole kirjan kivisydän. Hän oli jo lapsena pitänyt kirjoista ja lukenut paljon. Eno patisti häntä opiskelemaan liiketaloutta, vaikka hän piti omana alanaan kirjallisuutta.

Kolmannessa osassa Salim palaa Sansibariin vuosien jälkeen ja tutustuu lopulta kunnolla isäänsä. Isä kertoo Salimille omasta perhetaustastaan, siitä miten tapasi vaimonsa ja viimeiseksi myös sen, mitä heidän välillään tapahtui. Päädytään ikiaikaiseen kysymykseen: mitä ihminen on valmis uhraamaan toisen puolesta? Tässä viitataan myös suoraan Shakespeareen.

Kivisydämessä kaikki päähenkilöt taustoitetaan niin hyvin, että heidän käytöksensä ymmärtää, vaikka ei hyväksyisi. Lontoossa Salimiin kohdistuva rasismi on ajoittain julmaa. Hän jää ulkopuoliseksi, mutta ei tunne enää kuuluvansa Sansibariinkaan. Lukijasta tuntuu, että Gurnah käyttää pohjana omia kokemuksiaan tai ainakin huomioitaan.

Kirjassa on pettymyksiä ja vaikeita tunteita, mutta myös paljon kaunista, kuten Salimin isän kuvaus rakastumisestaan.

”Osa hänestä vain sujahti minuun ja asettui sisimpääni niin tiiviisti, että tiesin tunteen säilyvän haalistumatta.”

Abdulrazak Gurnah: Kivisydän
Suomentanut Einari Aaltonen
Tammen Keltainen kirjasto 2024, 322 s.
Englanninkielinen alkuteos Gravel Heart 2017