Olga Tokarczuk: Empusion

 

Empusionissa nuori Mieczysław Wojnicz tulee tuberkuloosiparantolaan samoin kuin Hans Castorp Thomas Mannin Taikavuoressa. Olen lukenut Taikavuoren, mutta noin neljäkymmentä vuotta sitten, joten en muista siitä paljoakaan, enkä siis pysty vertailemaan näitä kahta teosta. Sen muistan, että Castorp ei alun perin sairastanut tuberkuloosia ja että hän vietti parantolassa vuosikausia, kun taas Wojnicz on sairas ja lähtee pois paljon nopeammin.

Wojniczin parantola ei ole Alpeilla, vaan Görbersdorfin kylässä, joka sijaitsee nykyisen Puolan alueella ja on nimeltään Sokołowsko. Görbersdorf tunnettiin parantoloistaan, ja kirjassa on kylästä muutamia mustavalkoisia valokuvia samaan tyyliin kuin W. G. Sebaldin romaaneissa. Vuosi on määritelty tarkasti. Se on 1913.

Wojnicz ei asu parantolassa, vaan Herrainpensionaatissa. Nimen mukaisesti kaikki sen viisi asukasta ovat miehiä. Kansiliepeessä kerrotaan: ”Empusion tulee sanoista empusa, naisdemoni, ja symposion, vapaiden miesten keskustelutilaisuus antiikin Kreikassa.” Pensionaatin keskusteluihin osallistuvat sen asukkaat ja joskus myös omistaja herra Opitz. Vapaiden miesten keskustelujen aiheet vaihtelevat, ja joskus – varsinkin politiikasta puhuttaessa – ne äityvät kiihkeiksi, ainakin jos on juotu Opitzin salaperäistä Schwärmereita. Herrat edustavat erilaisia näkökantoja. Lukas puolustaa perinteisiä katolilaisia arvoja, Frommer on teosofi, August, ammatiltaan kirjailija, kannattaa sosialismia ja nuori Thilo von Hahn on perehtynyt maisemamaalaukseen teoriassa ja käytännössä. Wojnicz on arka sanomaan mitään. Usein keskustelut päätyvät naisiin, ja silloin miehet ovat yksimielisiä. Muutama otos:

”– Joskus kun puhuu naisten kanssa, jatkoi kaulaa myöten napitettu Walter Frommer, – voi tavallaan syntyä vaikutelma, että he vastaavat järjellisesti ja ajattelevat niin kuin me. Mutta se on harhaa. He imitoivat meidän kommunikointitapojamme.”

”– Nainen edustaa mennyttä ja alempaa kehitysvaihetta, niin kirjoittaa herra Darwin, ja hänellä jos kellä on aiheesta sanottavaa. Nainen on evoluution suhteen ikään kuin... – Lukas etsi sopivaa sanaa – ... hidastelija.”

”– Hyvät herrat, mitä tulee nerouteen kirjallisuuden alalla, August tarttui teemaan, – niin varmin todiste teoksen ansiokkuudesta on se, että naiset eivät pidä siitä.”

Jälkisanoissa Tokarczuk luettelee suuren joukon tunnettuja miehiä, joiden tekstejä hän on kirjaan mukaillut.

Empusionia voi hyvin pitää feministisenä teoksena, mutta se on myös vahva erilaisuuden hyväksymisen puolustus. Näkökulma liittyy Wojnicziin, jota on lapsesta saakka kiusattu ja joka on aina joutunut joukon ulkopuolelle. Görbersdorfissa hän löytää oikean itsensä. Suurena apuna on Thilo, joka opettaa Wojniczin katsomaan maalauksia niin, että näkee pinnan alle. Wojnicz alkaa katsoa elämää samalla tavalla.

Tokarczukille ominaisesti Empusionissa on hieman mystisyyttä. Kertojana ovat ”me”, jotka muutaman kerran ilmaisevat itsensä. Alussa olevassa henkilöluettelossa he ovat muodossa Seinien, lattioiden ja kattojen nimettömät asukkaat. Niinpä pensionaatin herrat esitellään lattianäkökulmasta kuvailemalla heidän jalkineitaan. Myös empusat ilmestyvät tarinaan aikanaan.

Jos joku on yrittänyt kiivetä Taikavuorelle ja väsähtänyt matkalla, niin Empusionia ei kannata vältellä. Sen äärellä ajatukset pysyvät virkeinä ja mielikuvitus lähtee liikkeelle.

Olga Tokarczuk: Empusion. Kauhua keuhkoparantolassa
Suomentanut Tapani Kärkkäinen
WSOY 2024, 368 s.
Puolankielinen alkuteos Empuzjon: Horror przyrodoleczniczy 2022

***********

Helmet-haaste: kohta 16. Kirja, jossa on sukupuu tai hahmoluettelo.

Ge Fei: Näkymättömyysviitta

 

Näkymättömyysviitta valikoitui luettavaksi #luemaailmavuodessa-haasteen vuoksi. Toukokuussa luetaan joku suoraan japanista, koreasta tai kiinasta suomennettu teos. Kirjan on suomentanut Rauno Sainio, joka tunnetaan erinomaisena kiinankielisen kirjallisuuden suomentajana.

Itse kirja ei nyt tällä kertaa tehnyt suurta vaikutusta. Siihen saattoi vaikuttaa päähenkilön ammatti. Hän rakensi tilauksesta äänentoistojärjestelmiä rikkaille asiakkaille. Ala on minulle täysin vieras ja kuvaukset laitteistojen osista brändinimineen olivat yksityiskohtaisia.

”Olin todella innoissani. Liitin ensi töikseni virtajohdon muuntajaan, sitten kaivoin esiin Vovox-kaapelit ja kytkin ”Lootus 12:n”, 845-vahvistimen ja Autograph-kaiuttimet toisiinsa. Olin niin tohkeissani, että viilsin kaikessa kiireessä sormeeni haavan muuntajan liitinnastalla.”

Päähenkilön nimeä ei sanota. Kirja on hänen minäkerrontaansa. Hän on jatkuvassa rahapulassa. Hänen valitsemansa erikoisala ei ole kovin tuottava. Lisäksi hänellä on akuutti ongelma. Hän asuu sisarensa omistamassa asunnossa, ja nyt sisko vaatii häntä muuttamaan pois, jotta voisi vuokrata huoneiston. Suurimman osan asiakkaistaan päähenkilö saa lapsuudenystävänsä, menestyneen liikemiehen Jiang Songpingin kautta. Viimeisimmällä asiakkaalla on ilmeisesti yhteyksiä mafiaan ja ”maailman korkealaatuisimman äänentoistojärjestelmän” tilaus johtaa entistä pahempiin ongelmiin.

Laitteiden rakentelun ja tukalan tilanteensa pohtimisen lomassa päähenkilö muistelee lapsuuttaan, tutustumistaan Jiang Songpingiin ja lyhyttä avioliittoaan. Nykyhetkessä häntä kiusaavat siskon sinnikkäät yritykset toimittaa hänet uudestaan naimisiin. Kirjan lopussa on eräänlainen deus ex machina -ratkaisu, joka poistaa sekä raha- että asuntohuolet.

Takakannessa Näkymättömyysviittaa kuvataan hirtehiseksi ja aavistuksen surrealistiseksi, mutta minä en nyt päässyt samalle aaltopituudelle, vaikka ääniaaltoja paljon olikin.

Ge Fei: Näkymättömyysviitta
Suomentanut Rauno Sainio
Aula & Co 2021, 144 s.
Kiinankielinen alkuteos Yinshenyi 隐身衣 2012

***********

#luemaailmavuodessa – Toukokuu: suoraan japanista, koreasta tai kiinasta suomennettu teos

Rosa Montero: Cuentos verdaderos

 

Kirjailija Rosa Montero on tehnyt pitkän uran myös toimittajana. Hän on työskennellyt lähinnä El País -sanomalehdessä. Cuentos verdaderos (Tositarinoita; ei suomennettu) sisältää Monteron kirjoituksia El Paísissa vuosilta 1978–1988. Nuo vuodet olivat Espanjan muutosaikaa Francon diktatuurista kohti länsieurooppalaista demokratiaa.

Montero kutsuu kirjoituksiaan reportaaseiksi ja kronikoiksi. Kronikoilla hän tarkoittaa tapahtumien keskeltä kirjoittamista, mikä vuosina ennen kännyköitä ja läppäreitä tarkoitti jutun kirjoittamista käsin ja soittamista puhelimella toimitukseen, jossa joku sihteereistä otti sanelun vastaan. Yksi kirjan kronikoista kertoo sotilasvallankaappausyrityksestä vuonna 1981. Silloin hyökättiin muun muassa eduskuntaan, johon kansanedustajat jäivät panttivangeiksi tuntien ajaksi.

Monteron reportaasit ovat tutkivaa journalismia parhaimmillaan. Niissä on aiheita politiikasta kulttuuriin. Yksi järkyttävimmistä on työlainsäädäntöön erikoistuneiden asianajajien joukkomurha, jonka teki äärioikeistolainen ryhmittymä vuonna 1977. Kaksi viikkoa jutun julkaisemisen jälkeen El Paísin toimitukseen lähetettiin pakettipommi, joka surmasi yhden vahtimestarin. Reportaasi ”mallivankilan” virallisesta ja todellisesta toiminnasta johti monivuotiseen oikeusprosessiin, jossa vankilan johtaja tuomittiin vankeuteen ja vanginvartijoita pienempiin rangaistuksiin. Tavallista kansaa uhmaamassa viranomaisia kuvasi reportaasi kylästä, jota uhkasi veden alle jääminen uuden padon rakentamisen vuoksi. Kyläläiset hävisivät taistelunsa, kirjoittaa Montero lyhyessä tekstissä, jollainen on jokaisen artikkelin yhteydessä taustoittamassa ja päivittämässä juttua nykyaikaan.

Yksi herkullisista kulttuurijutuista puhui nuorten tyttöjen punkbändistä, jonka televisioesiintyminen aiheutti maanlaajuisen haloon. Toisessa seurattiin suositun rockyhtyeen huonosti organisoitua kiertuetta ikään kuin bändärin näkökulmasta.

Rosa Montero on erinomainen kirjailija ja hänen reportaasinsa ovat todella laadukkaita. Kun hän kirjoittaa Espanjaa kohahduttaneesta perheenäidin murhasta, jonka tekijäksi paljastui perheystävän ”aivan tavallinen poika”, kirjoitus kävisi rikosnovellista (jollaisia Montero ei fiktiossaan harrasta). Wikipediasta luin, että Monteron haastattelutekniikkaa opiskellaan journalismia opettavissa espanjalaisissa yliopistoissa. Hänen kuuluisista henkilöistä tekemiään haastatteluja ei ole tässä kokoelmassa mukana.

Etukäteen harkitsin, lukisinko tätä Monteron kirjaa lainkaan, koska se ei ole romaani, mutta nyt jälkikäteen olen tyytyväinen, että luin. Niin hyviä – ja demokratiaa puolustaessaan myös ajankohtaisia – Monteron kirjoitukset ovat.

Rosa Montero: Cuentos verdaderos
Alfaguara 2024, 333 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 6. Kirjassa on prologi eli esipuhe.

Max Frisch: Ihminen ilmestyy holoseeniin

 

Max Frischin romaani Ihminen ilmestyy holoseeniin on kirjastolöytö. (Holoseeni on geologinen aikakausi, joka alkoi noin 11 500 vuotta sitten ja jatkuu yhä.)

Herra Geiser asuu pienessä kylässä Tessinin laaksossa. Kirjassa häntä kutsutaan koko ajan herra Geiseriksi, ei koskaan pelkästään Geiseriksi tai etunimellä, jota emme edes saa tietää. Herra Geiser on eläkkeellä ja asuu yksin vaimon kuoltua. On satanut niin pitkään, että seuraukset vaikeuttavat elämää. Tie on huonossa kunnossa, eikä edes postiauto kulje. Ruokavarastot alkavat ehtyä. Sähköt katkeilevat. Osa puutarhan kiviaidasta on romahtanut. Herra Geiser pelkää vuoren rinteen sortuvan kylän päälle.

”Rinteitä on sortunut, mutta ei täällä, vaan laakson perällä. Kamalaa jälkeä kuulemma.”

Herra Geiser pelkää myös muistin menettämistä. Hän kirjoittaa lapuille tärkeitä asioita, jotka haluaa muistaa, kunnes huomaa, että voi leikata haluamansa kohdat tietokirjoista. Hän kiinnittää laput nastoilla seinille. Herra Geiser kerää tietoa maapallon geologisesta historiasta, dinosauruksista, ihmisen kehityksestä, ukkosesta (hän luettelee 16 eri ukkostyyppiä) – kaikenlaisesta. Kirjan loppua kohti hän kulkee sumussa sekä fyysisesti että henkisesti, mutta ymmärtää:

”Mitä holoseenista! Luonto ei tarvitse nimiä. Herra Geiser tietää sen. Kivilajit eivät tarvitse hänen muistiaan.”

Kirjassa on herra Geiserin ajatuksia, hänen muistilappujaan ja kirjaleikkeitään. Niistä muodostuu ihmeellisen hieno kokonaisuus, joka ainakin minut otti täysin valtaansa. Ihminen ilmestyy holoseeniin on ilmestynyt jo 1979, mutta se on entistäkin ajankohtaisempi nykyisin. Tieteentekijät keskustelevat jo siitä, onko ihmisen vaikutus maapallolla niin suuri, että on alkanut uusi geologinen aikakausi antroposeeni.

Yksi herra Geiserin muistilapuista.

Max Frisch: Ihminen ilmestyy holoseeniin
Suomentanut Markku Mannila
Basam Books 2008, 125 s. + Kari Hukkilan jälkisanat
Saksankielinen alkuteos Der Mensch erscheint im Holozän 1979

***********

Olen käynyt Sveitsissä yhden kerran vuosia sitten, mutta kyllä sinne voisi mennä toistekin. Sijoitan siis kirjan Helmet-haasteen kohtaan 37. Kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

 

Tommi Kinnusen romaanissa Pimeät kuut minua kiinnosti aihe. Opettaja Elna Suorajärvi on saanut lukuvuodeksi 1947–1948 paikan Niemen koulussa. Koulu on pohjoisessa kunnassa rajan pinnassa kaukana kaikesta. Elna viedään koululle veneellä, tietä aletaan rakentaa vasta kevätpuolella.

Elna on kuusikymppinen kokenut opettaja, mutta hänellä on sairaus, jonka vuoksi hänen liikkumisensa on välillä vaikeaa. Vasta kirjan loppupuolella selviää, mikä tauti on kyseessä. Elna alkaa pitää oppituntejaan vuoteessa maaten. Oppilaita se ei häiritse, kun he selviävät alkuhämmennyksestä.

Kunnan Elnalle järjestämät olosuhteet ovat lähes mahdottomat. Koulu on homeinen parakki, jossa on luokkahuone ja opettajan asuttavaksi tarkoitettu toinen huone. Oppilaille annetaan tunneissa laskettuna minimimäärä opetusta. Paikalla ovat kerrallaan joko luokat 1 ja 2 tai luokat 3–6. Opettajalla on valtavan paljon suunnittelemista ja korjaamista, paljon enemmän kuin yksi opettaja oikeastaan voisi tehdä. Elna joutuu taistelemaan johtokunnan kanssa kirjojen ja muiden tarvikkeiden tilaamisesta. Lisäksi tulevat muut vaatimukset.

”Luulin olevani opettaja, en terveyssisar, en kansanhuollon virkamies tai seurakuntaansa kaitseva pappi. Koulua vaaditaan apuun milloin minkäkin tehtävän toteuttamiseen, kun opettajat niin kätevästi tavoittavat kaikki! Päätökset tehdään aina koulun ulkopuolella, niin ettei opettajien osa ole muu kuin niiden toteuttaminen.”

Välillä tuntuu, että Kinnunen kirjoittaa nykykoulusta, eikä sodan jälkeisistä olosuhteista.

Pimeät kuut kattaa luvuittain koko lukuvuoden elokuun lopun alkuhämmennyksestä kesäkuun alkuun, johon mennessä Elna on tehnyt päätöksen elämänsä tulevasta suunnasta. Opetustyön lomassa Elna miettii entistä elämäänsä silloin kun voimat riittävät. Talvesta ja kylmyydestä hän nauttii.

Tuhotun rajaseudun kylän jälleenrakennus on käynnissä. Nälkäiset ja helposti sairastuvat lapset käyvät koulussa, kun kykenevät. Sodassa traumatisoituneet isät ovat joskus väkivaltaisia. Muutama vuosi sitten julkaistu kirja sivuaa yhtä tämän hetken keskustelunaihetta näyttäessään millaista jälkeä tulee, kun marjoja poimiva perheenäiti astuu miinaan.

Olin arvioinut oikein. Minun kannatti lukea Pimeät kuut. Persoonallinen ja omaa tietään kulkenut opettaja-Elna teki vaikutuksen, samoin kuin kirjailijan tekemä taustatyö kirjaan päätyneine aitoine dokumentteineen.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut
WSOY 2022, 285 s.

***********

Lukuvuoden kuukausiin jaettu kulku on kirjassa niin tärkeässä osassa, että sijoitan Pimeät kuut Helmet-haasteen kohtaan 40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys.

Jonas Karlsson: Det andra målet

 

Jonas Karlssonin novellikokoelma Det andra målet tarttui mukaan kirjastosta. En tiennyt kirjailijasta tai kirjasta etukäteen mitään. Lukukokemus oli iloisen yllättävästi positiivinen.

Iso osa novelleista liittyy toisiinsa niin, että niissä esiintyy samoja henkilöitä. Se on kokoelman huomattavin ominaisuus. Jos novellissa on minäkertoja, niin hän ei suinkaan aina ole sama henkilö. Lukijan pitää olla tarkkana. Sukupuoltakaan ei aina tiedä, ei ainakaan heti. Tällaisen kirjoittaminen olisi helpompaa suomeksi kuin ruotsiksi. Jotkut novelleista eivät toimisi kovin hyvin itsenäisinä, johtuen noista yhteyksistä. Luettuani kirjan huomasin, että sen pohjalta on tehty elokuva Stockholm Stories. Se lienee aika harvinaista novellikokoelmalle.

Novellien aiheet ovat ihmisten välisistä kohtaamisista. Ystävät yrittävät tavata ravintola Gondolenissa, mutta aina tulee esteitä. Gondolenin ympärillä pyöritään muutenkin paljon. Yksi henkilöistä on ministerin rakastaja, kunnes hänet syrjäytetään. Toinen on aloitteleva kirjailija, joka on alemmuudentuntoinen verratessaan itseään kuuluisaan (fiktiiviseen) kirjailija Colethoon. Coletho mainitaan monessa novellissa, joissakin hän on mukana ja yhdessä päähenkilönä. Siinä tunnelma on kiusallisuudessaan jo lähes absurdi.

Muutama ytimekäs novelli on perhe-elämästä. Yhdessä perheenisä häpeää ruuan tilaamista Ikean ravintolassa niin, että yrittää käyttäytyä ikään kuin ei olisi ollut siellä koskaan aiemmin. Hauskassa novellissa Skummisar eläkeläispariskunta on saanut päähänsä, että naapuritalon asukas on outo. He tarkkailevat naapuriaan kiikareilla ja saavat poliisitkin tulemaan paikalle. Lukijasta tarkkailijat itse ovat outoja. Tämän novellin tapahtumille löytyy kokoelmasta myöhemmin toinen näkemys.

Koskettavin novelli oli Brevet, jonka aiheena on yksinäisyys. Sen päähenkilö on ilmeisesti omasta tahdostaan jäänyt työpaikalla ulkopuoliseksi, eikä hänellä ole ystäviä yksityiselämässäkään. Hän saa päähänpinttymän kirjeestä, jonka luulee olevan tulossa itselleen – tuntemattomalta lähettäjältä.

”Var det sant? Var han sådan? Han trivdes ju med tillvaron som den var. Flera gånger dagligen kände han tacksamhet över att inte vara indragen i olika sociala nätverk. Han avskydde dom. Han hade aktivt undvikit att dras med i den rådande jargongen på jobbet. Det fanns någonting falskt där. En ton av låtsad gemenskap.”

Kaiken kaikkiaan Det andra målet on hieman ilkikurisesti elämää tarkasteleva kirja, josta löytyy myös ymmärrystä ja myötätuntoa.

Jonas Karlsson: Det andra målet
Wahlström & Widstrand 2007, 211 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä.

Naguib Mahfouz: Akhenaten – Dweller in Truth

 

Naguib Mahfouzin Akhenaten – Dweller in Truth käsittelee samoja tapahtumia, jotka ovat Mika Waltarin Sinuhen keskiössä. Nuori prinssi Akhenaten palvoo aurinkojumala Atenia ohi pääjumala Amunin. Kun hän kokee ilmestyksen, jossa Yksi ja Ainoa jumala puhuttelee häntä, hän hylkää kaikki vanhat jumalat, myös Atenin. Akhenatenin opettaja Ay kertoo prinssin toistaneen hänelle jumalansa sanat.

”I am the One and Only God; there is no God but I. I am the truth. Dwell in my kingdom, and worship me only. Give me yourself; I have granted you my divine love.”

Kun Akhenatenista tulee faarao, hän yrittää muuttaa Egyptin yksijumalaiseksi. Mahtava Amunin papisto tietysti vastustaa, eikä muidenkaan ole helppoa luopua perinteistä. Akhenaten rakennuttaa uuden hallituskaupungin Akhetatenin ja muuttaa sinne hoveineen. Akhenatenin sanoma ”love, peace, and happiness” ei johda voittoon, vaan valtakunta joutuu sekasortoon ja ulkovallat uhkaavat sitä. Tukijat hylkäävät Akhenatenin. Hänen veljestään tehdään faarao, ja hän jää vangiksi kaupunkiinsa. Pian hän kuolee, mahdollisesti surmataan.

Akhenaten – Dweller in Truth kertoo tarinan monesta eri näkökulmasta. Nuori Meriamun haluaa selvittää, mikä on totuus tapahtuneesta tragediasta. Hän käy tapaamassa vielä elossa olevia Akhenatenin lähellä olleita ihmisiä, kuulee heidän versionsa tapahtumista ja heidän käsityksensä Akhenatenista ja hänen vaimostaan Nefertitistä. Viimeisen version kertoo Nefertiti.

Meriamun kuulee Akhenatenista, että hän oli hullu, että hän oli äitinsä ja opettajansa työkalu, että hän oli harvinaisen älykäs, että hän puhui aina totta, että hän oli itse hyväntahtoisuus... Häntä haukutaan heikoksi ja naismaiseksi. Jotkut uskovat salaliittoteorioilta kuulostaviin juoruihin hänen seksuaalisuudesta kyvyttömyydestään ja kieroutumisestaan. Yksimielisyys vallitsee vain Akhenatonin innottomuudesta hallintotehtäviä kohtaan sekä haluttomuudesta kuunnella neuvoja ja tehdä kompromisseja. Pari vilpitöntä ystävää faaraolla oli, hänen lapsuudenystävänsä kuvanveistäjä Bek ja valtakunnan poliisipäällikkö Maho, jonka Akhenaten nosti asemaansa vaatimattomasta palatsin vartijan virasta.

Nefertitistä mielipiteet vaihtelevat äärimmäisyydestä toiseen. ”She was beauty and brilliance combined.” ”A beautiful woman created to be a whore.” Varsinkin kaksi naista, Nefertitin sisarpuoli ja faaraon haaremiin naitu Mitannin kuninkaan tytär, ovat hyvin ilkeitä ja sisarpuoli myös kateellinen.

Akhenaten – Dweller in Truth on hieno analyysi vallasta. Itsevaltiasta mielistellään, koska pelätään. Akhenaten ei hallitse pelolla – hän vastustaa väkivaltaa, mutta hänen ympärillään pyörivä eliitti pelkää asemansa ja etuoikeuksiensa puolesta. Akhenaten hyväksyy lähipiiriinsä vain ne, jotka uskovat Yhteen ja Ainoaan jumalaan. Kaikki tietysti väittävät uskovansa. Meriamunille he kertovat, että eivät koskaan uskoneet. Kun valtakunta alkaa luhistua, he jättävät Akhenatenin – taas säilyttääkseen asemansa. Muutama elätteli toiveita päästä itse faaraoksi faaraon paikalle.

Kirjan kuvausta vastaavia tapahtumia on menossa nytkin, eikä vain yhdessä maassa.

Löysin tämän kirjan blogista Jotakin syötäväksi kelvotonta ja kirjankin sain luettavaksi blogia pitävältä Gregoriukselta.

Naguib Mahfouz: Akhenaten – Dweller in Truth
Englanniksi kääntänyt Tagreid Abo-Hassabo
The American University Cairo Press 2001, 172 s.
Arabiankielinen alkuteos العائش فى الحقيقة 1985 

***********

Kirjassa on äänessä kaksi ilkeää naista, joten se sopii Helmet-haasteen kohtaan 12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo.