Jorge Amado: Gabriela – kanelia ja neilikkaa

 

Jorge Amadon Gabriela – kanelia ja neilikkaa on sijoitettu Ilheusin satamakaupunkiin 1920-luvulla. Takakannessa kirjaa kehutaan aurinkoiseksi. On se sellainenkin, mutta minusta Gabrielassa käsitellään ensisijaisesti kahta toisiinsa liittyvää vakavaa asiaa.

Ilheus voisi olla mikä tahansa yhteisö, joka on vanhan ja uuden taitekohdassa. Ilheusissa uusi asia on kasvava kaakaon tuotanto, josta vientitulot lipuvat muualle, koska kaupungissa ei ole tarpeeksi syvää satamaa suurille rahtialuksille. Kaupungin vanhaan johtoon kuuluvat kaakaoviljelmiä omistavat everstit vastustavat sataman kehittämistä. (Heitä kutsutaan eversteiksi, mutta nimityksellä ei ole mitään tekemistä armeijan kanssa.) Riosta tullut uusi asukas, joka harjoittaa vientikauppaa, edistää kaikin voimin sataman parantamista. Vastakkainasettelu johtaa myllerrykseen kaupungin poliittisessa elämässä. Everstit käyttävät jopa aseita pitääkseen asemansa, mutta väistämättä uusi aika ajaa ohi vanhasta.

Toisena asiana Gabriela kannattaa naisten vapautta. Siinä on kliseisiä moraalia vartiovia vanhoja piikoja, prostituoituja ja naimisissa olevien miesten ylläpitämiä rakastajattaria, mutta sanoma on kuitenkin vapaa nainen. Gabriela on maaseudulta Ilheusiin tullut nuori ihastuttava nainen, jonka baarinpitäjä Nacib palkkaa keittäjäksi ja kodinhoitajakseen. Kanelintuoksuinen Gabriela on loistava kokki. Nacibin baarin asiakaskunta kasvaa, ja kanta-asiakkaatkin alkavat viihtyä pitempään, eivätkä vain ruokien vuoksi.

”Oli kuin Gabriela olisi luotu lauluista ja tanssista, auringonpaisteesta ja kuutamosta, kanelista ja neilikasta.”

Nacib rakastuu, mutta hänen ja Gabrielan rakkaustarina ei kulje tavanomaisia reittejä. Yksi Nacibin ystävistä varoitti häntä.

”Sanoin, että on kukkia, jotka kuihtuvat, jos panee ne maljakkoon.”

Uusi aika valtaa alaa. Yhden everstin tytär kieltäytyy perinteisen naisen mallista, eikä alistu isän määräämään avioliittoon, vaan karkaa Rioon, menee töihin ja alkaa opiskella. Kaksinaismoralismikin saa palkkansa, kun eräs eversteistä ampuu rakastajattarensa ja tämän sängystä löytämänsä miehen, kuten aina on ollut tapana. Hänet tuomitaan murhasta ensimmäistä kertaa tällaisesta rikoksesta Ilheusin historiassa.

Poliittisia kiemuroita kuvattiin välillä turhan yksityiskohtaisesti, mutta muuten Gabriela – kanelia ja neilikkaa oli vaihtelevaa ja värikästä luettavaa – lähes tuoksuvaa.

Kannen kuva on kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta, jossa Gabrielaa näytteli Sonia Braga ja Nacibia Marcello Mastroianni.

Jorge Amado: Gabriela – kanelia ja neilikkaa
Suomentanut Heidi Järvenpää
Tammi 1985, 2. painos, 367 s.; 1. painos 1964
Portugalinkielinen alkuteos Gabriela, cravo e canela 1962

***********

Helmet-haaste: kohta 43. Kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste.

Patti Smith: Ihan kakaroita

Ihan kakaroita on Patti Smithin omaelämäkerrallinen teos hänen ajastaan Robert

Mapplethorpen kanssa. Smith aloittaa kertomalla lyhyesti lapsuudestaan ja nuoruudestaan ennen Mapplethorpea. Kirjan alkupuoli yllätti minut kirjallisella tasollaan, se oli erinomaista kerrontaa. Siinä vaiheessa, kun Smith ja Mapplethorpe muuttavat asumaan Chelsea Hoteliin, kirjoitus vähän puuroutuu. On liikaa yksityiskohtia, liian paljon tuntemattomia ihmisiä, joita ei jaksa pitää muistissa. Tunnettujakin on toki paljon, kuten tässä:

”Gregory Corso, Allen Ginsberg ja William Burroughs olivat minun opettajiani, ja kaikki liikuskelivat Chelsea-hotellin aulassa, joka oli minun uusi yliopistoni.”

Smith ja Mapplethorpe olivat kumpikin tahollaan päättäneet tulevansa kuuluisiksi. Yhdessä asuessaan he pysyivät tavoitteessaan, ja aluksi molemmat yrittivät kuvataiteilijoina. Smith piirsi ja Mapplethorpe teki kollaaseja ja installaatioita. Tuo aika oli melkoista nälkätaiteilijahaahuilua. Molemmat löysivät oman alansa ikään kuin hieman vahingossa, Mapplethorpe valokuvauksen ja Smith musiikin. Runoja Smith oli kirjoittanut jo ennen kuin alkoi tehdä musiikkia.

Smith ja Mapplethorpe pysyivät hyvinä ystävinä senkin jälkeen, kun eivät enää olleet rakastavaisia ja Mapplethorpe aloitti suhteet miehiin. Joskus Smith ihmetteli ystävänsä brutaaleja valokuvia ja maailmaa, jota ei itse tuntenut.

”Suhteessaan minuun Robert ei muuttunut. Olin silti huolissani hänestä, sillä aika ajoin hän tunsi vetoa yhä pimeämmille, vaarallisemmille alueille. Parhaimmillaan ystävyytemme oli kuin turvapaikka, jonne hän saattoi vetäytyä piiloon tai mennä kiepille kuin väsynyt käärmeenpoikanen.”

Kirjassa on valokuvia, joiden käyttämiseen tarvitaan kustantajan lupa. Siksi en liitä kirjoitukseeni edes kannen kuvaa.

Patti Smith: Ihan kakaroita
Suomentanut Antti Nylén
WSOY 2010, 279 s.
Englanninkielinen alkuteos Just Kids 2010

***********

Helmet-haaste: kohta 21. Kirjassa on muusikko.

Fred Vargas: Un peu plus loin sur la droite

 

Fred Vargasin Un peu plus loin sur la droite on toinen kirja Kolme evankelistaa -sarjassa. Se on suomennettu nimellä Muistoksi käynnistäsi. Alkuperäistä nimeä vastaisi paremmin vaikka Hieman oikealle (ilman mitään poliittista merkitystä), mutta suomalaisella nimelläkin on perusteensa. Tässä kirjassa evankelistoista esiintyvät vain Marc ja Lucien ja Lucienkin vain loppupuolella. Marc, Lucien ja Mathias ovat oikeasti historioitsijoita, joiden on vaikea löytää alansa töitä ja jotka asuvat yhdessä vuokralla vanhassa ränsistyneessä talossa.

Marc on ajautunut auttamaan Louis Kehlweileria, joka on ollut töissä sisäasiainministeriössä, mutta saanut sieltä ilmeisesti potkut. Hän on aika erikoinen henkilö, kuljettaa taskussa mukanaan lemmikkisammakkoaan Bufoa. Kehlweiler löytää Pariisissa koiran jätöksistä ihmisen varpaan luun. Hän epäilee, että luuhun liittyy rikos. Melkoisen salapoliisityön jälkeen luu johtaa Kehlweilerin Bretagneen, pikkukylään nimeltä Port-Nicolas. Siellä asuu viikoittain Pariisissa käyvä insinööri Sevran ja hänen pitbullinsa. Murhasta on tietysti kysymys, mutta kuka on syyllinen ja mikä on motiivi? Kehlweiler tekee rohkeita päätelmiä, ja lopussa on suunniteltava uhkarohkea ansa, jotta murhaaja saadaan kiinni. Historioitsijat ovat hyödyllisiä apulaisia. Pääjuonen sivussa Kehlweiler selvittää yhden häntä vuosikausia vaivanneen sota-aikana tehdyn rikoksen.

Pienestä kylästä löytyy erikoisia tyyppejä alkaen kunnanjohtajasta, josta ei saa otetta. Kylän toiminnan keskus on kahvila, jossa kaikki käyvät ja jossa juorut leviävät. Kyläläiset tietävät toisistaan kaiken, mutta eri asia on, kerrotaanko tietoja ulkopuolisille. Vargasin tyylistä omanlaistaan huumoria on varsinkin kirjan alkupuolella ja dialogissa, mutta tässä päädytään niin vakaviin rikoksiin, että tunnelma synkkenee samaa tahtia kuin sade Bretagnessa lisääntyy.

Loppuhuipennuksen jälkeen kirja päättyy sanoihin, joita siinä käytetään usein:

”Je veux une bière.”

Suomenkielisestä kirjasta on kirjoitettu mm. blogeissa Oksan hyllyltä ja Tuijata.Kulttuuripohdintoja.

Fred Vargas: Un peu plus loin sur la droite
J’ai lu 1996, 254 s.

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia

 

Brasilialaiselta Luiz Ruffatolta on suomennettu neljä teosta. Kolme niistä olen lukenut aiemmin (Päättyy myöhäinen kesä, Lissabonissa muistin sinut, Tekokukkia). Kaikki ne ovat hyviä, mutta erityisesti Päättyy myöhäinen kesä teki suuren vaikutuksen. Ruffaton ensimmäinen romaani Rutosti hevosia päätyi lukuun vasta nyt.

Rutosti hevosia on yhdenpäivänromaani (9.5.2000). Siinä ei ole päähenkilöitä, vaan sen pääosassa on kaupunki, São Paulo. Lyhyet muutaman rivin tai sivun mittaiset numeroidut välähdykset näyttävät elämän kirjon kaupungissa. Slummissa asuvaa perhettä ahdistelevat rotat ja syöpäläiset.

”Pahanhajuisiin kapaloihin kääritty heiveröinen vauva huomaa jotain epämiellyttävää, jalka nytkähtää vauva kiljaisee alkaa itkeä mökeltää kouristella hädissään. Yön hämärä väistyy aamu tunkeutuu vaivihkaa peltikaton rei’istä, mainospahvien raoista. Mutta hökkelissä nukutaan.”

Toisaalla aseita salakuljettava mies hakee poikansa Mersullaan koulusta ja vie tämän juhlimaan syntymäpäiväänsä Mäkkäriin.

”Kännykkä soi taas, isä kaivaa sen taskusta, irvistää, kääntyy ikkunaan päin, paksu kultaketju paljastaa soittajan nimen, Breitling-kello vaimentaa äänen, ”En voi nyt puhua. Soitan takaisin... (katselee poikaa joka lipoo huuliaan ja nauttii jo etukäteen koulukavereita kohta korventavasta kateudesta) noin... viiden minuutin päästä, okei?” ”

Ääripäiden välissä on kaikkea mahdollista: vandaalien tuhoama koulu, työhaastattelua odottava nuorukainen, ryöstömurha, onnellinen kuusitoistavuotias tyttö ruokatauolla koulusta, lista kirjahyllyn teoksista, yksipuolinen keskustelu puhelinvastaajan kanssa, kadulla elävä nainen, jonka tytär on kadonnut, asiakkaalle elämäntarinansa kertova taksikuski, kirjeenvaihtoilmoituksia... Kirjoitustyyli vaihtelee perinteisestä tajunnanvirtaan, dialogiin, kirjeisiin, tiedotteisiin, säeromaaniin... Wikipedian mukaan Ruffato ei pidä kirjaa romaanina, vaan ”eräänlaisena kirjallisena installaationa”.

Rutosti hevosia on ilmestyessään herättänyt suurta huomiota Brasiliassa ja saanut useita kirjallisuuspalkintoja. Minä pidän edelleen romaania Päättyy myöhäinen kesä parhaana lukemanani Ruffaton kirjana.

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia
Suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Into 2014, 159 s.
Portugalinkielinen alkuteos Eles eram muitos cavalos 2001

Laura Kokko: Volter Kilpi – Elämäkerta

 

”Koska aiempaa elämäkertaa ei ole, tavoitteenani on ollut laatia perusteellinen ja monipuolinen kokonaiskuva Volter Kilven elämästä ja työstä.”

Tutkija Laura Kokko on onnistunut tavoitteessaan hienosti. Hän luo elävän kuvan Volter Kilvestä, jonka useimmat tuntevat vain teoksen Alastalon salissa kirjoittajana. Olen lukenut Alastalon salissa -romaanin ja kirjoittanut siitä. Kilven elämäkerrasta kiinnostuin heti sen ilmestyttyä, mutta lukemisen aloittamisessa kesti muutama vuosi.

Elämäkerta käy läpi Kilven uran ja siviilielämän. Hänen elinaikanaan (1874–1939) Suomessa kuohui poliittisesti ja kulttuurisesti. Kilpi oli suorasanainen kannanottaja. Hän kirjoitti lehtiin ja otti yhteyttä vaikuttajiin myös henkilökohtaisesti. Minulle oli yllätys, että Kilven varhaistuotannossa on filosofinen esseeteos Ihmisestä ja elämästä ja yhteiskuntakriittinen Kansallista itsetutkistelua. Siinä hän kirjoittaa paljon kielikysymyksestä ja kansan jakautumisesta. Jotkut hänen ajatuksistaan sopivat sellaisinaan nykyaikaan.

”Jos kansa joko olosuhteiden pakosta tai vapaaehtoisesti sulkeutuu vierailta vaikutteilta, ehtyy siltä sivistyksellinen paloaines ja sen oma olemus surkastuu.”

Kilpi oli naimisissa kaksi kertaa. Ensimmäinen vaimo Hilja kuoli raskauden aikaisiin komplikaatioihin odottaessaan neljättä lastaan. Entisiä luokkasuhteita kuvaa se, että kapteenin poika, maisterismies Kilpi oli liian köyhä varakkaan kartanonomistajan vävyksi. Kilpi ei tavannut appeaan koskaan. Anopin kanssa välit paranivat ennen pitkää. Puolisoiden välisistä suhteista Kokko on saanut hyvän kuvan kirjeiden perusteella. Kilpi oli innokas kirjeiden kirjoittaja. Hankalana seurusteluaikana hän saattoi kirjoittaa Hiljalle useita kirjeitä päivässä. Kilven kirjeenvaihtoa on muutenkin säilynyt hyvin.

Kilvellä oli kaksi uraa – kirjailijan ja kirjastonhoitajan. Hän piti itseään ensisijaisesti kirjoittajana, mutta siitä huolimatta suuri osa hänen työvuosistaan kului kirjastoissa. Hän aloitti jo opiskelijana Helsingin yliopiston kirjastossa osa-aikaisesti. Kirjastouran huipennus oli Turun yliopiston kirjaston johtaminen sen perustamisesta lähtien.

Elämäkerrassa taustoitetaan ja analysoidaan Kilven kirjallinen tuotanto esikoisteoksesta Bathsebasta uran kruunuun eli Saaristosarjaan: Alastalon salissa, Pitäjän pienempiä ja Kirkolle. Keskeneräiseksi jäänyt viimeinen teos Gulliverin matka Fantomimian mantereelle esitellään myös. Kuten useimmat kirjailijat, Kilpi luki valtavan paljon. Opiskeluaikana hän oli ilmeisesti kiinnostuneempi itse valitsemistaan kirjoista kuin kursseilla tarvituista. Vaikka kirjoittaminen oli hänelle tärkeää, se oli myös raskasta. Yhdistettynä kirjastotyöhön se oli lähes liian vaativaa. Romaanin Parsifal yhteydessä Kokko kuvaa Kilven taide- ja moraalikäsitystä:

”Koska Volterin ajattelussa filosofia kuului taiteen piiriin, taide ja esteettinen ohjasivat myös hänen eettistä ajatteluaan ja käsitystään hyvyydestä. Autenttisuuden ihanne, pyrkimys tulla siksi kuka olet, oli ankara ja vaativa tehtävä, jonka Volter otti niin elämässään kuin työssään vakavasti: ainoastaan itsestään ammentava ihminen voi olla filosofi tai suuri taiteilija.”

Olen nostanut laajasta elämäkerrasta esiin vain muutamia huomioita. Jos Volter Kilpi kiinnostaa, niin kirjan sivumäärää ei kannata pelästyä (sivuista yli sata on viitteitä). Se on sujuvasti kirjoitettu ja ainakin nopeampaa luettavaa kuin Alastalon salissa.

Muualla blogeissa: Kulttuuri kukoistaa.

Laura Kokko: Volter Kilpi – Elämäkerta
SKS Kirjat 2022, 704 s.

Khaled Hosseini: Leijapoika

 

Amir on varakkaan yrittäjän poika Kabulissa 1970-luvulla. Hassan on perheen palvelijan poika. Lähes samanikäiset lapset ovat kasvaneet yhdessä ja viettävät paljon aikaa yhdessä. Mutta:

”Viime kädessä minä olin pataani ja hän hasara, minä olin sunni ja hän shiia, eikä mikään pystyisi muuttamaan noita seikkoja. Koskaan.”

Kertoja Amir on haaveellinen poika, joka pitää tarinoista ja lukee paljon. Hän kokee olevansa isälleen vääränlainen. Isä haluaisi urheilullisen rohkean pojan. Yksi laji löytyy, jossa Amir on hyvä: leijanlennätys. Siinä hänen apunaan on Hassan. Kun Kabulissa järjestetään vuosittainen leijakilpailu, jossa osallistujat pudottavat toistensa leijoja, Amir voittaa. Hänen leijansa on viimeisenä taivaalla. Lopultakin on jotain, josta isä voi olla ylpeä. Samana päivänä tapahtuu kuitenkin jotain kohtalokasta, joka rikkoo poikien välit ja varjostaa Amirin elämää vuosikausia. Hän tietää toimineensa raukkamaisesti ja väärin.

”Ehkä Hassan oli hinta, jonka joutuisin maksamaan, lammas jonka joutuisin teurastamaan voittaakseni Baban suosion.”

Kabul-osuuden jälkeen siirrytään Yhdysvaltoihin, jonne Amir ja hänen isänsä joutuvat pakenemaan vallan vaihtuessa. Elämä on aluksi köyhää, mutta suhde isään paranee. Amir pääsee opiskelemaan ja hänestä tulee menestyvä kirjailija. Menneisyyttään hän ei voi unohtaa, ja lopulta hän joutuu palaamaan Afganistaniin sovittaakseen tekonsa Hassanille. Palaaminen on vaarallista, vaikka vallanpitäjät ovat taas vaihtuneet.

Leijapoika oli ilmestyessään maailmanlaajuinen menestysteos. Se näyttää Kabulin sellaisena kuin kirjailija lapsena näki sen ja kertoo afganistanilaisten kohtaloista sotimisen jaloissa. Kirja ilmestyi 2003, joten tiedämme, että senkin jälkeen on tapahtunut paljon.

Kahden pojan ystävyys on Leijapojan aihe. Amir on moniulotteinen päähenkilö epävarmuudessaan ja hyväksynnän kaipuussaan. Uskollinen ja nöyrä Hassan on idealistisempi hahmo. Juonen käänteet olivat aika ennalta arvattavia, kun huomasi, mihin suuntaan tarina on menossa. Sentimentaalisuudeltakaan ei täysin vältytty. Leijapoika on joka tapauksessa lukemisen arvoinen kirja, varsinkin Afganistanin kuvauksen vuoksi.

Khaled Hosseini: Leijapoika
Suomentanut Erkki Jukarainen
Otava 2004, 432 s.
Englanninkielinen alkuteos The Kite Runner 2003

***********

Helmet-haaste: kohta 35. Kirjan nimessä on sana ”mies” tai ”poika” tai niiden taivutusmuoto.

#luemaailmavuodessa: elokuu – kirjailija on Aasian maasta, jonka nimi loppuu -stan.

Lankinen & Sifo: Maire – Hänen Majesteettinsa palveluksessa

 

Otin kirjan Maire – Hänen Majesteettinsa palveluksessa luettavaksi nimenomaan Maire Lankisen vuoksi. Kuninkaallisista en ole koskaan ollut kiinnostunut, mutta savolainen lähes kielitaidoton nuori nainen, joka lähti Englantiin ja päätyi töihin Buckinghamin palatsiin, kiinnosti sitäkin enemmän. Maire Lankinen on kirjoittanut kirjan yhdessä poikansa Nazzareno Sifon kanssa.

Maire lähti alun perin au pairiksi arkkitehtiperheeseen Windsoriin. (Käytän pelkkää etunimeä Maire kirjan välittömän tunnelman vuoksi, ja onhan kirjan nimessäkin pelkkä Maire.) Windsorissa hän koki nähneensä kaiken varsin pian. Hän halusi Lontooseen. Paikallisen työnvälityksen kautta hänelle tarjottiin työtä Buckinghamin palatsissa. Vajavainen kielitaitokaan ei ollut esteenä. Mairen ensimmäinen työpäivä sattui prinsessa Margaretin häiden aatoksi. Ollaan siis vuodessa 1960. Maire oli Englannissa vajaat neljä vuotta.

Maire kertoo työstään – lähinnä siivoamista, työtovereistaan – kaikki mukavia, ja vapaa-ajastaan – sitä oli aika paljon. Työntekijät asuivat palatsissa. Nykymaailmasta katsottuna tuntui, että työntekijöiden ystävät pääsivät kovin helposti käymään palatsissa. Se ei liene enää mahdollista. Tietysti Maire kertoo myös tapaamisistaan kuningattaren kanssa aina ennen joulua, kun työntekijät saivat kuningattarelta lahjan. Jouluaika oli muutenkin erikoisempaa, kun kuninkaalliset viettivät sitä Sandringhamin kartanossa ja vain osa työntekijöistä siirtyi sinne.

Kaikesta kerrotusta välittyy Mairen rohkeus, optimismi, kekseliäisyys ja oma-aloitteisuus. Kun hän tarvitsi (halusi) kavaljeerin työntekijöiden joulutanssiaisiin, hän meni Lontoon suomalaiseen merimieskirkkoon etsimään sellaista. Maire oli myös päättäväinen ja teki niin kuin halusi. Hän seurusteli Bobbyn kanssa. Bobby kävi jopa Suomessa. Mutta kun Bobby kosi, Maire sanoi ei. Hän ei halunnut englantilaiseksi kotirouvaksi.

 Maire – Hänen Majesteettinsa palveluksessa keskittyy Mairen aikaan Englannissa, mutta siinä kerrotaan lyhyesti myös hänen taustastaan sekä ajasta Englannin jälkeen. Hän palasi Suomeen. Sen jälkeen kun hän löysi italialaisen miehen (tai oikeastaan mies löysi hänet Mairen siskon kampaamosta) hän asui Italiassa ja Suomessa.

Tästä kirjasta tuli hyvälle tuulelle. Siinä on elämäntarina, joka kannatti kertoa. Oikea hyvän mielen kirja!

Maire Lankinen & Nazzareno Sifo: Maire – Hänen Majesteettinsa palveluksessa
Johnny Kniga 2024
Äänikirja 6 h 22 min, lukija Krista Putkonen-Örn

***********

Helmet-haaste: kohta 7. Hyvän mielen kirja.